Mirja Kananen
Kuvaaja: Mirja Kananen
Oi, jos Herra suojelisi ja varjelisi tällä
vaarallisella ja pahalla matkalla, että
saisin vielä palata omien rakkaitteni
luo sinne kodin hiljaisuuteen.
Kirje isältä v. 1941.
Isäni oli saanut kristillisen kasvatuksen kotoaan. Hänen huolehtivaisisia sanoja olemme saaneet lukea kirjeistä. Isäni kaatui sodassa 40-vuotiaana vuonna 1944. Äiti jäi 35-vuotiaana
leskeksi hoitamaan viittä lastaan ja kotitilaa Sotkamon Parkualla. Isän lähtiessä sotaan 10-vuotias Olavi-veli oli talon ainut mies. 15-vuotiaana hän jatkoi maataloutta yhteisvoimin
äidin ja meidän nuorempien siskojen kanssa. Yhteisen asian eteen teimme kesäisin raskaita töitä jopa kilpasilla, ja onneksi tuohon aikaan oli maalla myös naapuriapua tarjolla.
Koulun aloittaminen helpotti oloani, sillä kotona oli tuskallista kuunnella äidin raastavaa itkua. Opettaja Saima Komulainen kylvi sieluuni lapsen uskon siemenen, jota jo äitini oli aloittanut opettamalla mm. iltarukouksen. Onpa taivaassa tallella lapsillekin oli ensimmäisiä koulussa opittuja hengellisiä lauluja.
Äitini halusi kouluttaa meidät tytöt, vaikka Kajaaniin lähtö ja kortteeripaikan
löytäminen ovat vaatineet suuria ponnistuksia. Myöhemmin sotaorvoilla oli mahdollisuus anoa pientä avustusta opiskeluun. Rahatilannetta helpotti, kun sain olla loma-ajat töissä
Kajaanin postikonttorissa. Konttorinjohtaja Olavi Hallamo tarjosi kesätyötä vielä vuosi keskikoulun päättymisestä. Kansakouluntarkastaja Artturi Railonsala oli pyytänyt minua
koulun loputtua opettajan sijaiseksi Ristijärven Koskenkylän koululle.
Työ oli niin mieluista, että hakeuduin Heinolan opettajaseminaariin. Myös siellä saatoin hakea sotaorvoille myönnettävää tukea. Muistoja aivan vilisee ja ajan muuttumista
voi ihmetellen kerrata. 60-luvusta jäi mieleeni mm. nuorten aikuisten vuosittaiset tuberkuloosikuvaukset koulun tiloissa.
Kotona käydessäni kuljin muiden nuorten mukana riennoissa Parkualla ja Tuhkakylällä. Tällaisella reissulla tapasin tulevan puolisoni, Olavin, joka toimi Sotkamossa metsäteknikkona. Hänen siirryttyä Suomussalmelle minäkin sain sieltä opettajan
viran vuonna 1960. Meille syntyi kaksi lasta, Jari ja Jaana.
Nyt lastenlapsia on kahdeksan ja neljättä polvea viisi. Olimme liikuntaa ja kilpaurheilua harrastava perhe. Hiihto, suunnistus, metsässä liikkuminen ja myös rukous lähensivät
meitä luonnollisella tavalla. Kun työuraani oli jäljellä kaksi vuotta, Olavi menehtyi sairauteen 63-vuotiaana.
Työ ja ihanat oppilaani auttoivat surun keskellä. Nuoret olivat ymmärtäväisiä ja omasivat taitoja, joita heille oli opetettu kotona, tehtäväkseni jäi opetussuunnitelman mukainen
opettaminen.
Isän muistoa kunnioittaakseni olen jäsenenä maanpuolustusnaisissa. Eläkeliitossa käyn kuulijana. Kainuun Sotaorvot ry:ssä tärkeä tehtävämme on muistaa veteraanipäivää
ja kaatuneitten muistopäivää ja laskea seppele kirkkopihalla. Lastenlapsistani olen saanut
jäseniä ja osallistujia yhdistykseen. Heille myös kerron ja luen säilyneitä sotakirjeitä. Tämä on samalla veteraanisukupolven perinteen siirtämistä nuoremmille: Himmetä ei muistot koskaan saa.
Isäni kaatui sodassa 40-vuotiaana vuonna 1944.
