Elämässä tulee joskus eteen kohtia, joiden yli haluaisi vain hypätä. Usein ne kohdat saavat aikaan paljon miksi? ja entä jos? -kysymyksiä. Jälkeenpäin on helpompi olla viisas, pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos
en olisi mennyt, jos olisin pitänyt parempaa huolta, jos olisin ymmärtänyt… Näissä kohdissa on myös inhimillistä olla vihainen itselle, toiselle, Jumalalle, maailmalle.
Mirja Kananen
Kuvaaja: Kaisa Rönkä
Jeesuksen kulkiessa kohti Jerusalemia häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä, joiden elämässä oli pitkä kohta, jonka yli he olisivat halunneet hypätä. Nämä miehet tulivat Jeesusta vastaan, mutta pysähtyivät vähän matkan päähän pyytämään apua. ”Jeesus, opettaja, armahda meitä”, he huusivat. Jo mennessään täyttämään Jeesuksen antamaa ohjetta he puhdistuivat spitaalista. Vain yksi heistä kääntyi takaisin kiittämään Jeesusta avusta. Jeesus ihmetteli, että missä muut ovat?
Liian usein otamme saamamme hyvän vastaan itsestäänselvyytenä. Kun asiat ovat hyvin, luemme sen omaksi ansioksemme tai meillä on muuten vain kiire unohtaa koettu kärsimys. Jeesus pysäytti kuulijansa kiitollisuuden äärelle. Hän ymmärsi, miten tärkeää on meille pysähtyä huomaamaan se pienikin apu ja helpotus, jonka voimme vaikeassa tilanteessa saada. Ja kiittää siitä Jumalaa. Kun kiitämme, tunnistamme samalla Jumalan huolenpidon elämässämme. Se tuo meille turvaa ja merkityksen tunnetta. Se antaa tunteen nähdyksi tulemisesta; luotamme siihen, että Jumala on nähnyt hätämme ja auttaa meitä.
Spitaalisten miesten huuto, ”Jeesus, armahda meitä”, on meillekin käyttökelpoinen lause. Se sisältää kaiken senkin, mitä emme saa sanotuksi, ja myös ohjaa meitä muistamaan ketä kiittää sitten, kun elämä vähän helpottuu.
