Vuodet kuluvat niin nopeasti. On ollut päiviä, jotka vaihtaisin pois ja
päiviä, jotka haluaisin elää uudelleen. Tätä kai sanotaan elämäksi.
Mirja Kananen
Kuvaaja: –
Isänpuoleisen sukuni pitkät juuret ovat Sotkamossa, äidin puoleista sukua on etsitty kirkonkirjojen ja muiden asiakirjojen avulla. Sukutarinaan kuuluu myrskyssä Itämereen uponnut suolalaiva ja koko suvun yhteiset velat. Muualta Kainuuseen tullut äiti
toi tietoa kaupunkielämästä.
Syvästi kiitollisena ajattelen niitä rohkeita ihmisiä, jotka aikoinaan perustivat Sotkamoon yksityisen oppikoulun, Kajaaniin lähteminen Soidinvaaran korvesta olisi ollut ylivoimaista. Koulunkäynti edellytti muuttamista kirkonkylälle, joinakin vuosina neljän kilometrin päästä kulkevan linja-auton vuorot sopivat koulumatkoihin.
Opiskelijoidenkin elämä oli silloin toisenlaista, ei ollut valtion opintolainoja eikä juuri opiskelija-asuntoloitakaan. Isän takaaman pankkilainan avulla mentiin monta vuotta, asuttiin
alivuokralaisina kimppakämpissä. Mutta kirjoja oli joka paikassa, kirjastoja kehitettiin. Ensimmäiseksi ammatikseni tuli kirjastonhoitaja, sitten erilaisia pikkubyrokraatin töitä
opiskelumaailmassa.
Valtion ja kunnan vakinaisia virkoja oli silloin tarjolla tarpeen mukaan. Sukupolveni tottui siihen, että virkaan mentiin ja se pysyi alla. Suuri katastrofi koko Kainuulle oli yli satavuotiaan opettajankoulutuksen lakkaaminen Kajaanissa.
Kirjoja kaipaan kirjastotyöstä. Harrastuksenikin ovat aina pyörineet kirjallisuuden parissa. Sotilaskodin kirjastossa kerran kuukaudessa nuuskin kirjojen maailmaa. Vedän myös
kerran kuukaudessa seurakunnan Olohuoneella kaikille avointa kirjallisuuspiiriä,
jossa paikallisia kirjailijoita käy kertomassa teoksistaan. Matkailuoppaankin työ edellyttää tietojen jatkuvaa päivittämistä, joten lukemista riittää. Eläkeläisjärjestössä, jossa
olen toiminut, korostetaan jatkuvasti aktiivisen elämän tärkeyttä.
Olen puhunut jatkuvasti lukemisen merkityksestä, erikoisesti lasten lukemisen tärkeydestä. Miten ne selviävät tästä elämästä, jos eivät saa perussanojakaan hallintaansa. Kirjan
antaminen lapselle on kulttuuriteko, varsinkin jos vielä hiukan edesauttaa sen lukemista.
Lapsuudenperheelläni oli kulttuurimyönteinen isosetä, joka kyllä höynäytti meitä lapsia järjettömään aarteenetsintään kotipelloilta, mutta korosti samalla, että meidän pitää osata ja muistaa suvun piirissa kulkevat tarinat.
Tässä iässä olen havahtunut siihen, että nyt on minun sukupolveni vuoro
siirtää ne tarinat eteenpäin.
Lastenlasten kanssa ollessani enimmäkseen luen heille ääneen, vaikka osaavat jo itse lukea ihan hyvin. Mummon lukemana kirja on kuulemma mukavampi. Samalla tulee seurattua, millaisia kirjoja lapsille ilmestyy ja mistä he pitävät.
Me elämänsä ajan vaienneiden sotilaiden lapset seuraamme hiukan huolestuneina nykyistä maailman menoa.
