Vuonna 1896 valmistunut Hugo Simbergin maalaus Kuoleman puutarha kuuluu suomalaisen symbolismin tunnetuimpiin teoksiin. Ensi näkemältä aihe saattaa hämmentää: mustiin kaapuihin pukeutuneet luurangot hoitavat kasveja kuin lempeät puutarhurit. Tunnelma on rauhallinen, lähes arkinen. Kuolema asettuu osaksi elämän kiertokulkua – ei viholliseksi vaan
huolehtivaksi työntekijäksi.
Kirsi Pääkkönen, ylipuutarhuri
Kuvaaja: Reijo Haukia
Symbolismin hengessä kuva ei selitä itseään, vaan avaa tilaa tulkinnalle.
Simbergin tuotannossa kuolema esiintyy usein inhimillisenä, jopa lempeänä hahmona.
Elämä oli taiteilijalle lyhyt ja hauras: hän sairasteli paljon ja koki läheltä kuoleman todellisuuden. Ehkä siksi hänen maalaamansa kuolema ei ole dramaattinen vaan
levollinen ja hyväksyvä.
Puutarha on kristillisessä kuvastossa vahva symboli. Se viittaa paratiisiin, luomiseen
ja uuteen alkuun. Myös ylösnousemuskertomus sijoittuu puutarhaan. Simbergin maalaus ei kuitenkaan ole suora raamatullinen kuva, vaan pikemminkin mietiskely elämän ja kuoleman suhteesta.
Kuoleman puutarhassa kasvit eivät kuihdu, vaan niitä kastellaan ja vaalitaan. Ajatus
on lohdullinen: ehkä mikään elämä ei katoa merkityksettömästi. Ehkä kuolemakin on
osa suurempaa kokonaisuutta.
Teoksen hahmoista keskimmäinen katsoo suoraan kohti ja painaa kasveja rintaansa
vasten hellästi, kuin haastaen katsojaa pysähtymään. Mitä jos kuolema ei olekaan
vain päätepiste vaan siirtymä? Mitä jos elämän hauraus on samalla sen kauneus?
Simberg ei tarjoa vastauksia, mutta hänen kuvansa jättää katsojaan levollisen mielen.
Omassa työssäni seurakunnan puutarhurina kohtaan kuolemaa ja surevia omaisia.
Kukat, istutukset ja hoidettu ympäristö viestivät siitä, että jokainen elämä on arvokas
ja muistamisen arvoinen. Kuolema tulee vastaan osana elämän jatkumoa, jossa
kunnioitus ja välittäminen kantavat.
Toimme Simbergin maalauksen maailman Kajaanin vanhalle hautausmaalle, missä vanhimmat haudat ovat samalta ajalta kuin taideteoskin ja missä haudattujen muistoa on vaalittu satojen vuosien ajan. Siellä kauniisti kaiverretut hautakivet kertovat paitsi kaipauksesta edesmennyttä kohtaan, myös aikakauden taitavasta käsityöstä.
Minkälaiset elämäntarinat nimien takana on?
Läheisen kuolema jättää omaiset kysymysten keskelle ja epätietoisuuteen, miten
tästä jatkaa eteenpäin. Haudalla käynti, kukkien hoitaminen ja niiden ympärillä puuhailu tuovat lohtua suruaikaan. Ehkä edesmennyt läheinen katselee haudalla puuhailevaa, jossain näkymättömissä, yhtä lempeästi kuin kuvan hahmot?
Hugo Simberg (1896) Kuoleman puutarha
