Kajaanin seurakunnan vanhalla hautausmaalla seisoo Hannele Kylänpään vuodelta 2005 oleva pronssinen veistos Tervehdys.
Aila Kemppainen, rovasti
Kuvaaja: –
Se on muistomerkki aivan pienimmille ihmisille, syntymättömille ja kuolleena syntyneille lapsille. Tämä patsas on tullut lohdutusta etsivän ihmisen tärkeäksi käyntipaikaksi.
Hautausmaat ovat lohdutusta etsivien ihmisten puutarhoja, joissa käyskentely liikuttaa sisäistä maailmaamme tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi.
Lohduttaminen on vierelle tulemista. Se on vierellä kulkemista ja osallisuutta lähimmäisen kärsimykseen. Lohdutus saa aikaan elämää. Se nostaa orastavan toivon. Lohdutus voi tarkoittaa tekoja ja konkreettista apua.
Lohtuhuivi on ollut minulle ilon aihe papin työssä. Seurakunnassamme on ollut naisia, jotka saivat sydämelleen neuloa lohtuhuiveja surukeskustelussa annettavaksi. Olen kietonut silloin tällöin lohtuhuivin surevan harteille ja sanoittanut jotain Jumalan lohdutuksesta. Jospa tulevaisuudessa mieslesket saisivat lämpimät villasukat tai lämpöisen, kapean kaulahuivin.
Syksyn hämärässä on suurta lahjaa etsiä Jumalalta Hänen lohdutustaan. Se ei sisällä koskaan tyhjiä lupauksia. ”Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan” (Jes. 66). Silloin, kun olen lohdun tarpeessa, minun tulee olla avoin vastaanottamaan toiselta hänen vilpitöntä huolenpitoaan hätäni keskellä. Toinen ihminen toimii silloin Jumalan antaman lohdun kanavana. Jos torjumme lohduttajan, torjumme samalla lohdun lähteen, Jumalan.
Kun astelen seuraavan kerran läheiseni haudalle, kiitän lohduttavista ihmisistä. Kiitän osakseni tulleesta myötätunnosta silloin, kun tarvitsin toista ihmistä. Samalla tahtoisin pyytää, että osaisin itse antaa puolestani lohdutusta sitä tarvitsevalle. Tahtoisin pyytää, että suuni ja käteni olisivat välikätenä Jumalalta tulleeseen lohdutukseen.
