Maritta Kaakinen
Toimitus Mirja Kananen
Kuvaaja: Mirja Kananen
Hakeuduin työhön hoitoalalle heti päästyäni ylioppilaaksi vuonna 1972. Ensimmäinen työni oli nunnien ylläpitämässä aluesairaalassa Sveitsissä. Siellä hoidollisten oppien lisäksi kehittyi saksan kielen taitoni. Kainuuseen palattuani työskentelin kesän tarjoilijana Kontiomäeltä Helsinkiin matkaavassa junassa, minkä jälkeen pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Valmistuttuani sain ensimmäisen työpaikkani Kainuun keskussairaalasta. Muutettuani Kuopioon, erikoistuin siellä psykiatriseen sairaanhoitoon. Kajaaniin palattuani työpaikkoinani olivat eri osastot Salmijärven sairaalassa ja KAKSilla. Hoitajana tein laajan kirjon hoitaessani ihmisiä keskosista vanhuksiin.
Sairaalassa huomasin luovan terapian merkityksen. Lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen, musiikki ja ylipäätään kulttuuri kaikkinensa tukee ja terapoi mieltä. Samat asiat vaikuttavat mielialaan myös surun aikana. Entinen tai uusi harrastus kiinnittää huomion muuhun toimintaan. Mitä enemmän jaksaa lähteä muiden joukkoon, sitä lyhyemmäksi suruaika voi jäädä. Pitkittyessään suru voi kääntyä masentuneisuudeksi. Suru on tunteena hyvin voimakas ja hyvin yksilöllinen. Sitä voivat aiheuttaa läheisen sairastuminen ja menetys tai vastoinkäymiset työssä ja kotona.
Vanhempieni sairastuminen ja kuolema olivat itselleni erilaisia kokemuksia. Isäni kuoltua yllättäen koin suurta surua, mutta suremiselle ei jäänyt paljon aikaa, kun jouduin kannattelemaan äitiäni hänen menetettyään pitkäaikaisen puolisonsa. Reilu vuosi sitten äidin muistotilaisuudessa minulla oli rauhallinen ja kiitollinen olo. Äiti, kuten isänikin, saivat elää pitkän elämän ja lähteä toivomallaan tavalla. Äiti eli vanhuutensa kaivaten puolisoaan hieman muistinsa menettäneenä. Mieleeni jäi hänen sanansa vähän ennen kuolemaa: Musta on surun väri. Näin hän hyvästeli meidät omalla tavallaan.
Surun käsittelyyn on monia keinoja. Erilaisista sururyhmistä saa vertaistukea ja seurakunnan diakoniatyöntekijältä ja papilta keskusteluapua. Läheisten tuki on tärkeää sekä oman työn ja harrastusten jatkaminen. Koska olen kiinnostunut Karjalasta, Kalevalasta ja Lönnrotista, halusin tutustua myös ortodoksisen Karjalan itkuvirsikulttuuriin. Aikaisemmin etupäässä naiset tulivat itkemään surutaloon. Menemällä voimakkaasti tunnetilaan itkettiin pois pahaa oloa, menetyksiä ja häiden alla morsiamen kotoa lähtöä. Tämä on perinteikästä kansanrunoutta. Osallistuin Kajaanissa itkuvirsikurssille ja totesin sen vaativuuden. Itkuvirret on nykyään tuotu enemmän tähän päivään ja keskittyvät henkilökohtaisen pahan olon poistamiseen.
