Sami Sainio on kajaanilainen teatterintekijä, joka päätti vuosi sitten tehdä henkilökohtaisen uskonpuhdistuksen. Hän halusi selvittää, mitä tarkoittaa kuulua kirkkoon ja ymmärtää paremmin sitä instituutiota, joka on ollut osa hänen elämäänsä lapsuudesta asti.
Sami Sainio
Kuvaaja: Raija Närhi
Viime vuosi oli elämässäni kiireistä ja vaativaa aikaa monenlaisen muutospaineen
takia. Jouduimme vaimoni kanssa muuttamaan pois vuokra-asunnosta, jossa olimme
asuneet useita vuosia. Tavallinen tapahtuma nostatti esiin ne lapsuuden muistot,
kun laman seurauksena omasta kodista oli luovuttava.
Muuten tekemäni muutot ovat tapahtuneet vapaasta tahdostani. Olimme vaimoni kanssa etsineet omaa kotia Kajaanista pitkään mutta tuloksetta, ja muutimme heinäkuussa pienempään asuntoon vuokralle. Työtilannekin oli epävarma, eikä tulevaisuudesta
tiennyt, ja seinätkin alkoivat kaatua päälle ahtaammassa asunnossa. Vastuita oli kannettava moneen suuntaan vailla helpotusta. Tässä tilanteessa kyseenalaistin, oliko kaikessa tekemässäni enää mitään mieltä tai merkitystä.
Työni laulavana näyttelijänä toi kuitenkin vastapainoa arjen myllerrykselle: Sain kiertää
hoivakoteja, ja se oli työtä, joka kosketti syvältä. Esitykset olivat musiikkipitoisia ja
lämminhenkisiä. Muistan erityisesti erään hoivakodin, jossa kävimme laulamassa asukkaiden huoneissa.
Yhdessä huoneessa vanha rouva kuunteli minua liikuttuneena ja sanoi: ”Näkee sinun
silmistäsi, että sinä olet uskossa.”
Se pysäytti. Olin aina kuulunut kirkkoon: minut oli kastettu, ja olin nuorena osallistunut isoskoulutukseen ja ollut aktiivinen seurakuntanuori, mutta aikuisena kävin kirkossa lähinnä jouluna.
Rouvan sanat ja hänen antamansa siunaus, ”tämä on sitten koko loppuiän voimassa”,
jäivät soimaan mieleeni. Kerroin tästä kohtaamisesta ihmeissäni äidilleni ja puhuinkin
hänelle, että miten sellaista voi toisesta nähdä, kerta minusta tuntui, etten oikein
meinannut uskoa enää mihinkään. Äitini lohdutti minua ja sanoi: ”Usko on luja luottamus
siihen mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan mikä ei näy.” Tämä määritelmä
uskosta, tuntui minulle vapauttavalta ja lohduttavalta.
Sen jälkeen aloin huomata elämässäni asioita, jotka tuntuivat johdatukselta. Saimme lopulta vaimoni kanssa ostettua ensimmäisen oman kotimme Kajaanista. Vuokralla elämisen epävarmuus loppui, ja elämä tuntui asettuvan uomiinsa. Muuttoviikko oli kiireinen remontin ja kolmen työn päällekkäisyyksien johdosta. Odotin sunnuntaita, sillä ajattelin, että minun on päästävä kirkkoon pysähtymään. Mielessäni oli yksi lause: ”Tulkaa te kaikki työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.”
Tuo sunnuntai olikin itseasiassa uskonpuhdistuksen päivä. Tunnelma kirkossa oli kutsuva ja kaipaamani. Sitten Lauri Kemppainen piti saarnan, joka ravisteli minua ja sai minut tekemään päätöksen: kävisin vuoden ajan kirkossa ja tekisin oman henkilökohtaisen uskonpuhdistukseni.
Olen aina ollut historiasta kiinnostunut. Kristinuskon historia ja kirkkovuoden rytmi alkoivat kiehtoa. Tajusin, että vaikka olin kuulunut kirkkoon koko ikäni, en tiennyt sen käytännön arjesta tai elämästä paljoakaan. Uusi testamenttikin oli lukematta, mutta päätin korjata asian.
Ajattelin myös tulevaisuutta: jos joskus saan lapsia, haluan olla hyvä isä. Tämä kirkossakäymisen vuosi tuntui olevan osa sitä valmistautumista – oppimista, hiljentymistä ja merkityksen etsimistä.
Merkitystä arkeen
Kirkossakäynti on tuonut viikkoihini sunnuntaisen hengellisen lepohetken. Työ teatterin parissa ei katso aina aikaa ja paikkaa, joten on ollut hyvä löytää pysähtymispaikka ja -päivä. Kajaanin kirkko on minulle tärkeä. Siellä menimme naimisiin, ja sen kauneus tekee joka kerta vaikutuksen. On mukava nyt asua kävelymatkan päässä kirkosta.
Saarnoista olen saanut paljon. Erityisesti Laurin saarnat ovat olleet puhuttelevia, jopa käänteentekeviä. Kun kerroin hänelle, että hänen sanansa olivat syy siihen, miksi aloin käydä kirkossa, hän liikuttui ja kertoi minulle omasta kohtalokkaasta elämänvaiheestaan, joka oli alkanut hänen lokakuisen saarnansa jälkeen. Myöhemmin Lauri kertoi koettelemuksistaan myös saarnassaan tänä vuonna. Kajaanissa ei totisesti toimi yhtäkään niin sanottua ”leipäpappia” ja minusta tämä on erityisen hienoa.
Myös vammaistyön pappi Sanna-Marika Hallayön saarna jäi mieleen. Hän puhui siitä, miten Kristuksen kasvot näkyvät jokaisen Gazassa kärsivän ihmisen kasvoilla. Se oli rohkea ja liikuttava saarna. Tuossa samassa jumalanpalveluksessa sain olla ensimmäisen kerran tekstinlukijana. Erityiskiitokset myös Jaakko Kupiaiselle ja Perttu Kyllöselle avustajien perehdyttämisestä ja hyvistä keskusteluista. Erityisesti teidän ansiostanne olen kokenut olevani tervetullut Kajaanin seurakuntaan.
Musiikki on minulle todella tärkeä elementti jumalanpalveluksessa. Miten hienosti virsikirjakin on tullut tutummaksi ja miten hienoja jumalanpalveluksia Kajaanin kirkossa onkaan pidetty vuoden aikana.
Minusta on mukava laulaa seurakuntalaisena, ja se onkin erityisen helppoa, kun meillä on niin hyvät kanttorit täällä, jotka ovat saaneet käyttöönsä maailmanluokan urut. On ollut suuri ilo kuunnella jokaisen kanttorin hienoa laulua ja urkujen soittoa.
Lempivirsiä on monia löytynyt matkan varrelta, mutta kyllä Böömissä osattiin tehdä hieno sävelkulku vuonna 1541. Tällä hetkellä sanoisin virren 333 ja 334 olevan lempivirteni lapsuuteni lempivirren 501 ohella. Minulle jumalanpalveluksen kohokohta on aina, kun laulamme yhdessä ennen ehtoollista seuraavat sanat: ”Pyhä, Pyhä, Pyhä Herra Sebaot! Taivas ja maa on täynnä sinun kirkkauttasi, Hoosianna korkeuksissa! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä. Hoosianna korkeuksissa!”
Tämä hymni on ollut minulle arjessani eräänlainen voimalause, jos minua on jännittänyt tai pelottanut jokin asia elämässäni.
Armo ja yhteisö
Vuoden aikana olen huomannut, miten lämmin ja salliva Kajaanin seurakunta on. Siellä on tilaa monenlaisille ihmisille ja näkemyksille. Olen pohtinut, että jos kirkkoa haluaa muuttaa, sitä ei tehdä eroamalla vaan olemalla mukana, ja haluankin ajatella, että ”kai täällä on tilaa myös minunlaiselle ihmiselle”. Minulle tämä vuosi on ollut omaan uskonelämääni syventymistä ja myös sen käytännön toteuttamista kuunnellen, lukien, rukoillen ja laulaen.
Kaikista lausutuista sanoista minua erityisesti puhuttelee armo. Ohjatessani vankilateatteria Sukevan vankilassa vuosien 2017–2018 aikana näin, miten ihmiset voivat muuttua. Harjoittelimme esitystämme kappelissa, ja sana armo sai siellä minussa erityisen kaiun. Se on mielestäni kristinuskon kaunein sana.
Ehtoollinen on minulle tärkein hetki messussa. Kunnioitan sitä, miten vahvoja ja kauaskantoisia perinteitä meillä on. Viini muistuttaa Kristuksen verestä ja jatkuvuudesta – siitä, että sukupolvet ennen meitä ovat tehneet saman liikkeet, ottaneet vastaan saman armon.
Uskon elävä puoli
Olen myös pohtinut uskoa ja uskontoa instituutiona kriittisesti. En pidä itseäni fundamentalistina. Näen Raamatussa myös ihmisen jäljen. Paavali on minulle vaikea hahmo. Minun on mahdotonta toteuttaa hänen visiotaan seurakunnasta kokonaisuudessaan, tasa-arvon kannattaja kun olen, mutta vaikka en kaikkea allekirjoita, haluan silti olla mukana kirkollisessa elämässä, sillä minusta me ihmiset teemme sen kirkon, ja kirkko on niin moninainen käsite.
Vuoden alussa päätin, että jos vuoden jälkeen tuntuu väärältä, eroan kirkosta. Nyt, kun vuosi on takana, tiedän, että haluan jatkaa. Kirkko on antanut minulle paljon enemmän kuin osasin odottaa. Kristityn malli ja ideaali ovat minusta kilvoittelemisen arvoisia asioita ja uskon, että kun ihminen asettuu säännöllisesti jonkin asian äärelle, on muutos parempaan mahdollinen.
Varjelus ja tehtävä
On ollut yllättävää, miten mukava kirkossa on olla. Lapsuudessani vietin paljonkin aikaa seurakunnan parissa Paltamossa seurakunnan kerhojen, rippikoulun ja isoskoulutuksen myötä, ja kun lähdin maailmalle opiskelemaan en ole oikein löytänyt sitä ”omaa kotiani” seurakunnista muualla. Minusta on tosi ilahduttavaa huomata, että samaan aikaan, kun olemme löytäneet vaimoni kanssa oman kodin, olen myös löytänyt oman kotiseurakuntani nyt aikuisella iällä.
Kristinuskon ytimessä on ajatus armosta, toivosta ja anteeksiannosta. Siitä, että ihminen
saa aina aloittaa uudelleen. ”Minulle se kertoo ennen kaikkea ihmisyydestä ja siitä, miten
tärkeää on uskoa johonkin itseään suurempaan.”
On ollut hienoa seurata seurakunnassa tapahtuvia muutoksia ja olla mukana niin monessa hienossa hetkessä, kuten piispantarkastuksessa, jouluyön kirkossa, konfirmaatioissa ja Aila Kemppaisen viimeisessä virkamessussa. Haluan kiittää vielä Ailaa hänen hienoista saarnoistaan ja hänen lämpimästä tavasta toivottaa minut tervetulleeksi seurakuntaan.
Muistan nuoruudestani keskustelun erään teologin kanssa, joka totesi ”kristinuskon tarina on paras tarina, mitä uskonnossa on”. Se jäi mieleeni. Kristinuskon ytimessä on ajatus armosta, toivosta ja anteeksiannosta. Siitä, että ihminen saa aina aloittaa uudelleen. Tarina on kaunis ja inhimillinen, vaikka sitä ei ottaisi kirjaimellisesti. Minulle se kertoo ennen kaikkea ihmisyydestä ja siitä, miten tärkeää on uskoa johonkin itseään suurempaan.
Vuoden aikana olen saanut olla mukana myös seurakunnan toiminnassa – lukemassa tekstejä, auttamassa messussa ja jopa ehtoollisavustajana Linnanvirran messussa. Haaveilen, että voisin joskus olla mukana rukouksessa yhteisten asioiden puolesta tai laulaa parvelta virren säkeistön.
Kiitos kuuluu vielä niin monelle ihmiselle, jotka mahdollistavat messujen lähettämisen radion ja YouTuben välityksellä, ja niinpä ei yksikään messu ole vuoden aikana mennyt minulta ohitse, vaikka olen joinakin sunnuntaina ollut reissutyössä tai sairastellut. Joskus mietin, onko se vanhan hoivakodin rouvan siunaus, joka yhä kantaa. Katsoessani kulunutta vuotta tunnen kiitollisuutta. Olen oppinut, että usko ei ole valmiiden vastausten omistamista, vaan keskeneräisyyden hyväksymistä.
Uskonpuhdistuksen sunnuntaina pidettiin Kajaanin seurakunnassa isänpäivän perhemessu. Soile Koistinen piti todella hienon saarnan isän rakkaudesta ja siitä, miten isyys on kutsu rakkauteen ja rakastamiseen. Miten kauniilla tavalla vuoden kokeiluni onkaan tullut päätökseen senkin johdosta, sillä jos kaikki menee hyvin – kuten tähänkin saakka – perheeseemme syntyy poikavauva tulevana keväänä. Toivon koko sydämestäni, että saisin vielä tätä Luojan lahjaa rakastaa.
Kiitos Sami, että jaoit tarinan
Siinä on jotakin hyvin kaunista ja rehellistä. Tarinasi on kuvaus matkasta, jossa ihminen etsii merkitystä ja löytää Jumalan kutsun arjen keskellä. Se, että jäit kuuntelemaan vanhan rouvan sanoja ja annoit niiden koskettaa sekä avasit sydämesi kuulemaan Jumalan kutsun, oli rohkea teko. Jokaisella ihmisellä on vapaa tahto, siksi Jumala ei pakota, vaan kutsuu lempeästi. Kuullakseen kutsun ihminen tarvitsee avoimuutta, herkkyyttä ja rohkeutta.
Rouvan siunaus ja äitisi sanat muistuttavat meitä kaikkia siitä, että usko ei ole ensisijaisesti tunne tai varmuuden kokemus, vaan luottamista siihen mikä
meiltä on salattu. Heprealaiskirjeen sanat ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan” ovat kantaneet kristittyjä vuosisatojen ajan. Nyt ne kantavat sinua.
On rohkaisevaa lukea, miten kirkossa käymisestä tuli sinulle lepo- ja hengähdyshetki arjen keskellä. Jumalan armo ei ole vain sana vaan todellisuus, joka avautuu, kun pysähdymme Hänen eteensä. Se, että halusit ja uskalsit tulla osaksi seurakunnan moninaista yhteisöä, on yksin Jumalan ansiota, josta me kaikki iloitsemme. Kirkko ei ole täydellisten paikka vaan Hänen armonsa varassa elävien koti. Jumala kutsuu meitä kaikkia, ei siksi, että olisimme valmiita, vaan siksi, että Hän rakastaa meistä jokaista.
Kirjoitit kauniisti siitä, että kirkkoa ei muuteta eroamalla, vaan olemalla mukana.
Se on totta, sillä Jumala kutsuu ja käyttää meitä kaikkia rakentamaan
seurakuntaa, jossa jokainen voi kokea olevansa tervetullut. Jossa jokainen saa
kokea Jumalan rakkauden, joka kantaa. Kun ihminen asettuu säännöllisesti Jumalan
sanan ja rukouksen äärelle, muutos tapahtuu. Ei kerralla, vaan vähitellen, kuin kevään valo, joka murtaa talven pimeyden. Sillä Jumala on uskollinen. Hän ei hylkää, vaikka oma usko tuntuisikin heikolta. Päinvastoin: juuri silloin Jumala tulee lähelle ja antaa voimaa.
Erityisen koskettavaa on, että vuotesi päättyi isänpäivän messuun ja ajatukseen
uudesta elämästä perheessänne. Se on kaunis kuva Jumalan hyvyydestä: Hän
antaa lahjoja, jotka ylittävät odotukset. Rukoilen, että saat kokea isyyden ilon ja
rakkauden, joka heijastaa Jumalan omaa sydäntä.
Jumalan siunausta sinulle
Soile Koistinen
