Tunnelma Paltaniemen kirkon sakastissa on kuin alennusmyynnissä. Käy melkoinen kuhina, kun me neljä naista nostelemme kasseista esiin erivärisiä ja erikokoisia vaatteita. Olemme tekemässä valokuvatoisintoa
maalauksesta Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä. Yritämme etsiä omaan esikuvaan sopivinta asukokonaisuutta. Vaatteiden tulisi muistuttaa karjalaisnaisten vaatteilta, kuten maalauksessa.
Anneli Kemppainen, diakoniatyöntekijä
Kuvaaja: Reijo Haukia
Puettuamme asetumme kellotapulin edessä oleville kiville. Maalauksessa vasemmanpuoleinen nainen näyttää kertovan jotakin tärkeää asiaa. Muut suhtautuvat hänen
tarinointiinsa eri tavoin. Yksi naisista on selvästi kiinnostunut, mutta muille kerrottu
asia näyttää olevan enemmän tai vähemmän yhdentekevää.
Huomaan, että roolihahmon sisäistäminen on yllättävän vaikeaa. On helpompaa
pukeutua toisen vaatteisiin kuin hänen sisäiseen minäänsä. Otan vakavan ilmeen,
kun kuuntelen vieressäni olevan naisen kerrontaa. Lopputulos näyttää liiankin tuikealta.
Minun, 2000-luvun kajaanilaisen diakonissan, on vaikea eläytyä 1800-luvun
lopulla eläneen karjalaisnaisen kirkkomatkaan – puhumattakaan hänen koko elämäntilanteeseensa.
Kun tutustun netissä Edelfeltin teoksen taustoihin, saan selville, että alkuperäisen
maalauksen naiset eivät olekaan aitoja karjalaisnaisia, vaan taiteilijan kesäpaikan,
Haikon, naisia karjalaisvaatteissa. Myös uusmaalaisen merenrantakaupungin naisten
on siis pitänyt asettua toisten nahkoihin, ruokolahtelaisten asemaan.
Kajaanissa – kuten muuallakin – kohtaamme nykyisin jatkuvasti toisista kulttuureista
tulleita ihmisiä. Heillä voi olla erilainen tapa pukeutua, kommunikoida ja ylipäänsä elää arkeaan. Toisaalta sama pätee myös meihin natiiveihinkin. Me kaikki olemme saaneet erilaiset eväät elämäämme. Yksi on kasvanut maaseudulla, toinen kaupungissa. Yhden kulttuurissa eletään sosiaalisesti ja huolehditaan läheisistä, toinen on oppinut pärjäämään itse ja luottamaan siihen, että yhteiskunta huolehtii heikoimmista. Aineellinen hyvinvointikaan ei ole jakautunut tasaisesti.
Joskus sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä ja että yhteiskunta mahdollistaa
kaikille samat valinnat. Näinhän ei ole. Jos tarjolla on vain omenia ja appelsiineja,
et voi valita banaaneja.
Kun kohtaan toisen ihmisen, osaanko ja ennen muuta haluanko edes yrittää asettua
hänen tilanteeseensa. Ymmärränkö häntä, vai näenkö hänet vain oman elämäntilanteeni
ja kokemusteni kautta. Kun toinen käyttäytyy eri tavoin kuin itse ajattelisin samassa
tilanteessa tekeväni, olenko tuomitsemassa vai etsimässä aitoa yhteyttä.
Edelfeltin maalaus suorastaan haastaa tutkimaan omaa suhdetta muihin. Kajaanin
seurakunnan uuden strategian mukaisesti toimintaa varsinkin pääkirkossa tullaan
ensi vuonna lisäämään huomattavasti. Tavoitteena on, että osaisimme yhdessä rakentaa
seurakuntaa, jonka mahdollisimman moni voisi kokea omakseen.
Paltaniemellä otetun valokuvamme taustalta puuttuvat lapset, vaikka alkuperäisessä
maalauksessa heitä seisoo kirkon kivijalan vieressä. Kun uutta strategiaa lähdetään
toteuttamaan, niin ehkäpä kirkonmäellä keskustelemassa nähdään jatkossa entistä
enemmän eri-ikäisiä, eri elämäntilanteissa olevia ja eri kulttuureista tulevia kajaanilaisia.
Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä (1887)
