Synnyin Vihannissa 20.7.1935. Kotini oli pieni tila, jota äitini hoiti
sukulais- ja naapuriavun turvin isäni ollessa sodassa viisi vuotta. Olin seitsemästä lapsesta vanhin ja muistan ainaisen pelon siitä, miten
perheemme selviää ja palaako isä sodasta. Suuret venäläiset koneet
lensivät usein talomme yli ja näimme pelottavat tulilieskat Oulua
pommitettaessa.
Hilkka Kananen
toimitus Mirja Kananen
Kuvaaja: Mirja Kananen
Kävin kansakoulun kotoa käsin, minkä jälkeen jatkoin opiskelua Limingan kansanopistossa ja Raudaskylän kansankorkeakoulussa. Sieltä pyrin Pieksämäen Diakoniakouluun,
mistä valmistuin diakonissaksi. Tämä oli yksi käännekohta elämässäni ja aikaisempi haaveeni opettajan ammatista, ja pettymykset varasijalle jäämisestä eivät enää
harmittaneet.
Olin kiitollinen Taivaan Isän johdatuksesta. Koen saaneeni pohjaa ammattiini kotoani, missä saimme runsaasti lähimmäisenapua äitini saaman sotilasavustuksen ja kansanhuollon
lisäksi. Ihailen äidin äitiä, joka oman taloutensa ohella auttoi. Meillä syötiin sekä äidin että
mummon leipomuksia. Mummo opetti myös iltarukouksen, kertoi uskon asioista ja opetti olemaan kuuliainen.
Ensimmäiset työpaikkani olivat Lestijärven ja Ylihärmän seurakunnassa. Kun kuulin, että Nakertajan piiriin perustetaan uusi diakonissan virka, hain paikkaa. Päädyin Kajaaniin,
missä asuntokin oli varattu diakoniatoimiston talosta. Työhöni kuuluivat joen pohjoispuoleiset osat.
Työ painottui kotikäynteihin. Perheet olivat isoja, ja samassa taloudessa asui eri sukupolvien jäseniä. Kunnan ja kaupungin kanssa yhteistyö sujui mutkattomasti. Pidimme yhteisiä palavereja sosiaalityöntekijöiden kanssa. Oli sopimus, että yksi työntekijä hoitaa koko perheen yksin tai yhteistyönä.
Sairaanhoidolla oli merkittävä asema ennen vuonna 1972 voimaan tullutta kansanterveyslakia. Lailla kunnat velvoitettiin hoitamaan sairaat, diakonissat paneutuivat
enemmän henkiseen huoltoon ja hoitoon.
Diakoniatyön merkitys kasvoi. Autettiin myös niitä, joita muut eivät auttaneet, kuten yksinäisiä ja unohdettuja. Vanhustyötä ei koskaan ollut liikaa, sillä yksinäisiä vanhuksia asui pitkien taipaleiden päässä.
Työhön kuului myös erilaisten kerhojen ja leirien järjestäminen. Joutenlammen leirikeskus oli juuri valmistunut, ja se antoi hyvät puitteet leireillä majoittumiseen.
Suoritin psykiatrisen sairaanhoitajan tutkinnon vuonna 1980 ja tein töitä keskussairaalassa pari vuotta. Koin kuitenkin diakoniatyön enemmän omakseni ja palasin takaisin seurakuntaan. Kaiken touhun keskellä olin tavannut mieheni pian Kajaaniin tultuani.
Perheeseemme syntyi kaksi poikaa, ja toisen perheessä on nyt kaksi tyttöä, jotka tuovat mummolle iloa. Poikani on merikapteeni ja työssä Oulun satamassa liikenteenohjaajana.
Siksipä tuntuukin hyvältä jatkaa pitkäaikaista harrastustani merimieskirkkopiirissä.
Vaikka luottamustoimeni ovat vähentyneet, toimin edelleen Hyvä mieli ry:n johtokunnassa ja kirkkovaltuustossa varavaltuutettuna. Ilolla muistelen myös heinäkuussa olleen merkkipäiväni viettoa Vihannissa sukulaisten ja tuttujen kesken.
Ajokortinkin sain uusittua. Autoa olen ajanut koko työssäoloni ajan. Suurena luottamuksena koin, kun mieheni luovutti työmatkojani varten uuden autonsa käyttööni heti suhteemme alussa.
