Heitän riparilta pussin pohjalle jääneet salmiakit suuhuni ja sujautan
Raamatun omalle paikalleen kirjahyllyyn. Viimeinen satsi leirivaatteita
alkaa pyöriä pyykkikoneessa vinhaan, ja kuluneen kesän rippikoulumuistot
alkavat jäsentyä mielessäni samaan tahtiin.
Nuorten on helpompi lähestyä, samaistua ja kuunnella ohjaajaa, joka laittaa osan itsestään tekemäänsä työhön.
Aiemmista kesistä poiketen olen työskennellyt toisella paikkakunnalla eri ev.lut. seurakunnan alaisuudessa. Olen viihtynyt hyvin kotiseurakuntaani hitusen pienemmässä pohjoispohjanmaalaisessa seurakunnassa, jonka tunnelmallinen pappila sekä pieni ja
lämminhenkinen työyhteisö ovat ottaneet minut avosylin vastaan. Ilokseni olen päässyt työskentelemään nuorten parissa rippileireillä sekä tekemään uuden aluevaltauksen suntion ja hautuumaatyöntekijän saappaissa.
Vaikka molemmissa seurakunnissa rippikoulujen toteuttaminen pohjaa samojen kristillisten oppien opettamiseen, on ollut mielenkiintoista huomata, mitä käytännön eroja ja yhtäläisyyksiä eri seurakuntien välillä voi olla. Vuosien varrella olen oppinut, että jokainen rippikoulu on uniikki kokemuksensa, jonka työntekijät, isoset, leiriläiset ja ympäristö muovaavat.
Rippikoulujen parissa säännöllisesti toimivat papit, nuorisotyöntekijät sekä muut työntekijät poimivat omille leireilleen heitä parhaiten palvelevat opetusmetodit sekä leiriaktiviteetit,
kuten olympialaiset, nuotioillat ja leirihäät. Hartauksissa, oppitunneissa, iltaohjelmissa sekä tavoissa johtaa kokonaista leiriä näkyvät erot ohjaajien persoonissa ja arvomaailmoissa.
Mielestäni tämä on rikkaus, sillä nuorten on helpompi lähestyä, samastua ja kuunnella ohjaajaa, joka laittaa osan itsestään tekemäänsä työhön.
Leirityössä suurin kulttuurishokki itselleni oli se, ettei palvelemallani seurakunnalla ollut omaa leirikeskusta, jossa kaikki leirit järjestettäisiin. Tajusin, että oman leirikeskuksen ylläpitäminen on aikamoinen kuluerä, minkä vuoksi arvostan entistä enemmän
Joutenlammen upeaa miljöötä, puitteita sekä ammattitaitoista henkilökuntaa.
Oli kuitenkin jännittävää matkustaa leireille kauemmaksi ja tutustua erilaisiin nuortenkeskuksiin ja matkailutiloihin.
Entisenä isosena oli mielenkiintoista seurata kyseisen seurakunnan isoskäytäntöjä ja -kulttuuria. Opin, että isoskoulutuksen kestossa sekä isosteluvuosien määrässä on eroja
seurakuntien välillä. Itse koen, että Kajaanin kaksivuotinen avu- ja isoskoulutus ovat sopivan mittainen paketti. Kesätyöpaikassani isosilla on myös mahdollisuus ylentyä yli-isosen
rooliin, jossa tärkein tehtävä on toimia ”isosten isosena” sekä siltana heidän ja ohjaajien välillä.
Isoskulttuurin erot näkyivät myös leireillä vedetyissä sketseissä, peleissä sekä lauluissa. Kestoklassikot kuten Igor-sketsit vaikuttavat kolahtavan niin metsien kuin lakeuksien nuoriin.
Oli hedelmällistä napata omaan repertuaariin uusia pelejä sekä opettaa Kajaanissa suosittuja leikkejä eteenpäin. Olin vaikuttunut, miten koskettavia ja taidokkaita hartaushetkiä
isoset olivat kehittäneet isoskoulutuksensa aikana. Tätä muistan aikoinaan kaivanneeni vielä vahvemmin osaksi kajaanilaista isoskoulutusta.
Minusta oli ihanaa huomata, että muuallakin päin Suomea elää minulle rakas leiriperinne: kehusydänten kirjoittaminen. Itse raapustin jokaisen leiriläisen sydämeen sanat psalmista 139:14: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Raamatun väliin säilöttynä kauniit
sanat lämmittävät vielä vuosien päästäkin.
Kuka:
Kiia Huotari
entinen leiriläinen, kerholainen, isonen ja kerhonohjaaja
