Sotilaspapin viikko

Minun, Kainuun prikaatin sotilaspastorin, viikko alkoi tällä kertaa päivänavauksella.
Pitkään jatkuneen perinteen mukaisesti noin kerran kuukaudessa jokaiselle Kainuun prikaatin joukkoyksikölle pidetään päivänavaus. Päivänavauksessa pataljoonan tai rykmentin koko henkilöstö on koolla. Tilaisuudessa pataljoonan komentaja pitää puheen, ja sen perään
sotilaspappi pitää kenttähartauden. Tänä aamuna päivänavauksen teemana oli
elämän leipä. Sotilas tarvitsee ruumiillista ravintoa, mutta myös Jeesuksen sanat
elämän leivästä sopivat hyvin sotilaan elämään. Sitä tarvitsemme kaikissa sen eri
muodoissa.

Valtaosa varusmiehistä ja henkilökunnasta osallistuu hartauksiin. Heille, jotka eivät esimerkiksi omantunnon syistä halua osallistua hartauteen, järjestetään korvaava tilaisuus, jossa käsitellään samaa teemaa kuin hartaudessa – ilman hengellistä sisältöä. Korvaavan tilaisuuden organisointi sopii hyvin meille sotilaspapeille, sillä olemme täällä prikaatissa kaikkia varten vakaumuksesta riippumatta. Hengellisen työn lisäksi tehtäviimme kuuluu
koko henkisen toimintakyvyn kenttä.

Päivänavauksen jälkeen oli edessä siirtyminen maastoharjoitukseen Vuosankaan.
Sotilaspapin kuuluu olla siellä, missä hänen seurakuntansakin on. Jotta sotilas voi
tiukan paikan tullen selviytyä haastavasta tehtävästään, täytyy sitä harjoitella mahdollisimman paljon – niillä varusteilla, niissä olosuhteissa ja vastaavanlaisissa tilanteissa kuin tositilanteessakin toimittaisiin. Se ei aina ole mukavaa, ja sitäkin on
hyvä opetella sietämään paitsi sotilaana, myös muutenkin elämässä.

Harjoitukset tarjoavat hyvät mahdollisuudet sotilaspapin työhön. Siellä pääsee luontevassa ympäristössä lähelle ihmisiä. Usein parhaat keskustelut vaikkapa henkilökunnan kanssa käydään juuri maastossa. Siksi onkin tärkeää, että sotilaspappi näkyy harjoituksissa mahdollisimman paljon. Kohtaamisten ja keskusteluiden lisäksi maastossa pidetään koulutuksia ja kenttähartauksia. Kohtalaisen pitkän sotilaspapin uran aikana olen saanut toimittaa useita kenttäehtoollisia luonnon keskellä – niin parinkymmenen asteen pakkasessa pimeällä kuin helteessä ja valoisassa kesällä. On puhutteleva hetki, kun tehtävässään uurastanut ja väsynytkin sotilas ottaa katsekontaktin ja vastaanottaa hänelle tarjotun leivän ja viinin – Kristuksen ruumiin ja veren.

Harjoitus kesti tällä kertaa kolme päivää. Oli aika hyvästellä Vuosanka jälleen hetkeksi
ja siirtyä takaisin varuskuntaan. Siellä odotti toinen sotilaspapin yleisimmistä tehtävistä: oppituntien pitäminen. Oppituntien aiheina olivat tällä kertaa kaatuneiden huolto sekä johtajan rooli toimintakyvyn tukemisessa.

Toimintakykyteemaa lähdimme yhdessä purkamaan kysymyksellä: ”Mikä on ollut tähän mennessä haastavin tilanne palveluksessa?” Nopeasti alkoi nousta monenlaisia tilanteita esiin. Yleisimmin ne liittyivät haastaviin harjoitusolosuhteisiin tai marsseihin – tilanteisiin, joissa on jouduttu ainakin jossain määrin tekemisiin jaksamisen rajojen kanssa.

Jatkoimme kysymyksellä: ”Mikä auttoi jaksamaan tuossa haastavassa tilanteessa?”
Välittömästi nousi useita käsiä puheenvuoropyynnön merkiksi. Vastaukset olivat: oma ryhmä, taistelutoverit, ryhmähenki. Tässä pääsimme yhteen toimintakyvyn tukijalkaan – oman ryhmän ja ryhmähengen merkitykseen. Siitä olikin helppo jatkaa keskustelua siitä, miten johtaja voi edistää ryhmänsä ryhmähenkeä.

Joskus minusta tuntuu, että sotilaspappina olen eräänlainen pahanilman lintu, sillä oppitunneilla käsitellään usein ikäviä aiheita: esimerkiksi missä tilanteessa olisit valmis
käyttämään aseellista voimaa, kuoleman kohtaamista, tappioihin valmistautumista
ja kaatuneiden huoltoa. Tälläkin loppuviikolla pysähdyimme kaatuneiden huollon teemojen äärelle. Kaatuneiden huollon toiminta-ajatuksena on, että kaikki kaatuneet toimitetaan mahdollisuuksien mukaan kotiseudulle haudattaviksi. Se, miten sotilasjoukko kohtelee kaatuneitaan, on myös hyvä joukon moraalin mittari.

Oppituntien lisäksi toinen keskeinen tehtäväni ovat varusmiesten ja henkilökunnan kanssa käytävät tukikeskustelut. Oman tuntumani mukaan niiden tarve on kasvanut viime vuosien aikana. Tälläkin viikolla pysähdyin useamman sotilaan kanssa heidän elämäntilanteidensa äärelle. On itsellekin voimauttavaa ja tärkeää, että voi olla toisten tukena ja kokea työnsä merkitykselliseksi.

Olen pitkään miettinyt, miten saisimme rohkaistua sotilaitamme vahvempaan vertaistukeen
ja sitä kautta lisätä hyvinvointia heidän keskuudessaan. Viimeisen vuoden aikana minulla on ollut ilo olla kehittämässä tukitaistelijatoimintaa. Tukitaistelijat ovat varusmiehiä, jotka oman tehtävänsä ohella tukevat toisia varusmiehiä – ennen kaikkea alokkaita, jotka ovat aloittamassa palvelustaan. Tälläkin viikolla askartelin tämän aiheen parissa valmistautuen siihen, että tukitaistelijat saavat riittävät valmiudet omaan tehtäväänsä. On hienoa nähdä, miten paljon potentiaalia ja osaamista meidän nuorissa aikuisissamme on.

Tämä työviikkoni päättyi mieluisaan tehtävään: kastaa työtoverin lapsi. On hienoa, että tälläkin tavalla voi jakaa työtovereiden elämää. Kiitollisena astelin tämän  jälkeen työhuoneelle ja vaihdoin siviilivaatteet päälle. Oli hyvä mieli viikosta. Sain tehdä merkityksellistä työtä, kohdata monia ihmisiä heidän elämäntilanteissaan ja kenties auttaa heitä hieman eteenpäin. Nyt on kuitenkin aika siirtyä kaikkein tärkeimmän – oman perheen – pariin.