Puolangan seurakunnan diakoniatyöntekijä Marja Heikkinen uskoo,
ettei omien lahjojen käyttämiseen ole koskaan liian myöhäistä. Syyskuussa Kajaanin seurakunnan olohuoneella avautuva näyttely kertoo käsillä tekemisestä, kutsumuksesta ja lapsuuden haaveesta, joka sai odottaa toteutumistaan vuosikymmeniä.
Kaisa Rönkä
Kuvaaja: Kaisa Rönkä
Haastattelu tehdään Kajaanin seurakunnan olohuoneella, jossa on paikalla puolenkymmentä ihmistä. Tunnelma on lämminhenkinen, ja olohuonelaiset kyselevät uteliaina Marjalta, miten erikoiset soittimet ovat syntyneet, ja kuuntelevat, kun hän soittaa niillä. Heikkinen vastaa
kysymyksiin kiirehtimättä, sillä jokainen soitin kantaa mukanaan tarinan – ja tarinoita hän kertoo mielellään.
Lapsuuden haave jäi odottamaan
Käsillä tekeminen kiinnosti Heikkistä jo lapsena. Hän olisi halunnut koulussa
valita tekniset työt, mutta siihen hän ei saanut lupaa.
– Äiti sanoi, etteivät puutyöt kuulu tytöille.
Haave jäi vuosikymmeniksi takaalalle. Vasta keski-iässä hän ilmoittautui
kansalaisopiston puutyökurssille.
Siitä alkoi matka, joka on vienyt yhä vaativampien töiden pariin. Ensin syntyivät huonekalut ja puutyöt, sitten puukot ja myöhemmin harvinaiset soittimet, kuten virsikantele,
jousipsalttari ja sikarilaatikkokitara. Piirustuksia on löytynyt kirjoista, internetistä
ja jopa Australiasta ja Yhdysvalloista.
– Minusta on mahtavaa, että mieheni on ollut tässä ihan täysillä mukana.
Toissa syksynä hän sanoi, että kyllä sinulle pitää saada oma paja. Hän tilasi merikontin Oulusta, ja viime kesänä siitä rakennettiin minulle oma sepänpaja, Heikkinen sanoo ja hymyilee puhuessaan puolisostaan.
– Nyt tuntuu, että kaikki palaset ovat loksahtaneet kohdalleen.
Käsillä tekeminen kantaa surun keskellä
Välillä vakava puhe vaihtuu hersyvään nauruun. Heikkinen osaa nauraa myös itselleen. Puutyöpiirissä miehet ihmettelivät kerran, mistä hän oli saanut moisen koulutuksen, kun oli niin taitava käsistään.
– Olen diakoniatyöntekijä. Sillä koulutuksella osaa tehdä mitä vain, hän naurahtaa. Tähän asti tarkkaavaisina tarinaa kuunnelleet olohuonelaiset yhtyvät myös Marjan tarttuvaan nauruun.
Huumorin takana Marjalla on kuitenkin vakava ajatus.
– Minulle diakonin työ on kutsumus. Olen ollut siinä, mihin Jumala on minut asettanut.
Soittimissa soi taivaskaipuu
Heikkisen rakentamissa soittimissa soi hänen mukaansa taivaskaipuu. Viime vuosina kaipuu on saanut uuden sävyn, kun ensin äiti ja vuotta myöhemmin isä kuolivat.
Surun rinnalla on kuitenkin kulkenut vahva kiitollisuus.
– Kun kävin katsomassa äitiä ruumishuoneella, ajattelin vain, että nyt kaikki kivut ja sairaudet ovat ohi. Hän saa olla Jumalan luona.
Vanhempiensa haudalla käydessään Heikkinen pysähtyy yhä miettimään heidän elämäänsä. Kahdeksanlapsisen perheen äiti antoi hänen mukaansa kaikkensa lastensa hyväksi eikä katkeroitunut edes sairastuessaan syöpään.
– Äiti sanoi olevansa Jumalalle kiitollinen siitä, että lapset olivat terveitä ja pärjäsivät elämässä. Siinä näkyi minulle kristillinen rakkaus: toisen asettaminen itsensä edelle.
Soittimia Jumalan kunniaksi
Yhdessä Leena Heikkisen ja Mari Hastin kanssa Heikkinen kuuluu Totelliset tytöt -kokoonpanoon. Kolmikko esittää hengellisiä lauluja ja virsiä seurakunnan tilaisuuksissa, palvelutaloissa ja ystäväkerhoissa.
Heikkiselle soittimet eivät ole vain käsityötä tai harrastus vaan myös tapa palvella.
– En halua soittaa omaksi kunniakseni vaan Jumalan kunniaksi. Kaikki, mitä meillä on, on Jumalan lahjaa. Jokaisella on omat lahjansa ja tehtävänsä tässä elämässä, ja kaikkia tarvitaan, hän painottaa.
Marja toivoo näyttelyn rohkaisevan muitakin tarttumaan siihen, mikä on ehkä jäänyt vuosiksi odottamaan.
