Paltaniemen kuvakirkossa on pelätty, pyörrytty ja pohdittu jopa kirkon siirtämistä toisaalle. 300 vuotta historiaa on jättänyt jälkeensä yllättäviä ja
paikoin dramaattisia tarinoita.
Kaisa Rönkä
Kuvaaja: Raija Närhi
Harva ehkä tietää, että kuvakirkko on jo kolmas kirkko Paltaniemellä. Ensimmäinen
tuhoutui maanjäristyksessä, ja toisen hävittivät viholliset isonvihan aikana. Kun nykyistä kirkkoa alettiin rakentaa, sitä suunniteltiin aluksi samaan paikkaan Kirkkoniemeen.
– Onneksi kirkkoa ei ryhdytty rakentamaan Oulujärven silloisen rannan läheisyyteen,
maanvyörymän uhkaamalle alueelle – muuten nykyistä kirkkoa ei ehkä enää olisi.
Olemme saapuneet Paltaniemen kuvakirkkoon haastattelemaan Kajaanin uutta
matkailuopasta Liisa Lehtistä, joka on myös lukion uskonnon- ja historianopettaja. Liisa
innostuu, kun pääsee puhumaan lempiaiheestaan.
– Kolmannen kirkon rakentaminen oli suuri taloudellinen satsaus, johon kerättiin
kolehteja ja muuta rahoitusta. Kun kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1727, moni asia
oli vielä kesken. Suurin osa penkeistä ja osa ikkunoista puuttuivat, ja seinämaalaukset
tehtiin vasta myöhemmin.
Kun Paltamon kunnan keskus siirtyi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Paltaniemeltä Kiehimänjoen suulle, alettiin pohtia myös kirkon siirtämistä.
– Tarinan mukaan Oulujärven rannassa odotti jo proomu, jolla kirkko olisi kuljetettu nykyisen Paltamon keskustan tuntumaan. Siirtämisestä jopa äänestettiin, mutta lopulta kirkko sai jäädä.
Viimeinen tuomio
Kirkon käytävällä katse pysähtyy takaseinään. Siellä on kirkon tunnetuin maalaus,
Viimeinen tuomio, jonka kerrotaan saaneen erityisesti kirkkokansan naiset jopa pyörtymään.
Ja onhan teos kieltämättä pelottava vielä tänä päivänäkin.
– Helvetin väri on punainen, ja sehän liittyy tuleen, joka oli silloin vaarallinen – ja
on sitä yhä, Liisa huomauttaa.
Paltaniemen kuvakirkko onkin tunnettu nimenomaan seinämaalauksistaan. Tekijäksi
luultiin pitkään Mikael Toppeliusta, mutta tilikirjat paljastivat maalariksi Emanuel
Granbergin.
Opastyötä varten Liisa kävi maalaukset huolella läpi ja kuvasi niistä jokaisen. Ne
alkavat järjestyksessä alttarimaalauksen yläpuolelta Vanhasta testamentista ja kiertävät
Viimeisen tuomion jälkeen Uuden testamentin vaiheisiin.
– Kyllähän Granberg tunsi Raamattunsa, uskonnonopettaja toteaa, kun samalla pysähdymme Mooseksen ja palavan pensaan kuvan kohdalle.
Granbergin maalaukset saivat pitkään olla rauhassa, kunnes niitä ryhdyttiin restauroimaan.
Liisa valitsee sanansa harkiten kuvatessaan vaihetta, jossa kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan.
– Oululainen maalari Pekka Qveflander kävi näitä restauroimassa ja ehkä hieman
epäonnistui. Kirkonkirjoissa on maininta, että maalaukset ovat menettäneet sen alkuperäisen loistonsa, minkä näkee kuorisakaran pohjoisseinällä olevista maalauksista.
Historian kertomaa
Kirkon penkkiriveissä on yksityiskohta, joka herättää usein kysymyksiä: pienet metallihaat.
– Näistä kysytään aina, Lehtinen naurahtaa.
Yhden selityksen mukaan ne liittyvät kirkon lattian alle hautaamiseen. Sitä varten
penkkejä on pitänyt voida siirtää. Kirkon alta on löydetty vainajia vielä 1900-luvun
remonttien yhteydessä.
Sama hautaamisen historia jatkuu kirkon seinien ulkopuolella, hautausmaalla.
Tälle alueelle on haudattu kirkkoherroja ja kappalaisia. Lähistöllä sijaitsee myös
sankarihautausmaa, jossa lepää talvi- ja jatkosodassa kaatuneita sekä yksi Suomen
sisällissodan aikainen vainaja, Viipurin taisteluissa vuonna 1918 kaatunut.
Hautausmaan laidalla huomio kiinnittyy pieneen valkoiseen ristiin.
– Se on tämän alueen uusin hauta. Vuonna 2024 tänne haudattiin Ruotsista palautettu
pääkallo, Liisa kertoo.
Pääkallo on peräisin 1800-luvulta, jolloin Suomesta vietiin luita Ruotsiin rotututkimuksia
varten. Tutkija Gustaf Retzius pyrki mittausten avulla osoittamaan suomalaisten
olevan ruotsalaisia alempiarvoisia – ajattelutapa oli tuohon aikaan yleinen.
– Tämän henkilön nimeä ei tiedetä, mutta todennäköisesti hän on alun perin haudattu
vanhalle hautausmaalle Kirkkoniemeen. Palautuksen jälkeen vainaja siunattiin uudelleen
Paltaniemeen.
