Meillä ihmisillä on kyky tarkastella elämämme kaarta. Voimme reflektoida
omaa identiteettiämme ja yrittää korjata kenties luutuneita ja harhaisiakin
käsityksiä itsestämme. Oman itsen tarinan hahmottamisessa on mielestäni tärkeää, kuinka osaisimme olla uskollisia itseämme ja totuudellisia lähimpiämme kohtaan.
Markku Heikkinen, ohjaaja, toimittaja
Kuvaaja: Kaisa Rönkä
Tästä on kyse tänä keväänä valikoiduissa elokuvateattereissa esitetyssä elokuvassani Pohjoinen intohimo, joka kertoo päälle viisikymppisistä Petristä ja Anusta, jotka ovat kokeneet kolhuja ihmissuhteissaan ja aloittavat elämänsä ensimmäisen avoimen
suhteen. Kuuden lapsen isä Petri ei halua enää elämänsä tässä vaiheessa piilottaa biseksuaalista haluaan toisia miehiä kohtaan. Ja hänen uusi kumppaninsa Anu ei halua kieltää tätä tarvetta, jota hän ei voi täyttää mieheltään. Elokuvassa seurataan kolmisen
vuotta, kuinka päähenkilöt päivittävät suhdetta itseensä ja toisiinsa ja tekevät näkyväksi seksuaalimoraalia keskellä perunatilan arkea.
Käsityksemme uskollisuudesta ja pettämisestä liittyvät voimallisesti seksuaalisuuteen ja etenkin kristillisen kirkon vuosisataisiin seksuaalimoraalisiin opetuksiin. Uskon, että jokaisella ihmisellä on toive olla rakastettu ja hyväksytty. On syvästi tyydyttävää
olla ainutkertainen jonkun ihmisen silmissä. Mutta onko parisuhteessa olevalla ihmisellä oikeus myös yksityiseen seksuaalisuuteen, jota ei voi jakaa elämänkumppaninsa kanssa?
Pitkän parisuhteen varrella monet elämän haasteet ja vastoinkäymiset jättävät jälkensä niin kehoomme kuin suhteessa koettuun seksuaalisuuteen, fyysiseen ja henkiseen läheisyyteen.
Seksuaalinen kipinä voi täysin kadotakin suhteesta. Miten sitten toimitaan, jos kumppani yhä haluaisi?
Tehdessäni Pohjoista intohimoa yli kuusi vuotta ymmärsin, että suurin osa ”biseksuaalisista”, tavallisista perheenisistä elää salaisuudessa, eikä kerro puolisolleen mitään menoistaan tai ”kalaretkistään”. Biseksuaalit cissukupuoliset miehet ja pojat ovat yhä yksi näkymättömimmistä sateenkaarivähemmistöistä. Kokemukseni mukaan osa toisten miesten kanssa seksiä harrastavista perheen isistä ei edes miellä itseään ”bi-miehiksi”. Seksuaaliset teot tapahtuvat täysin salaisuuden maailmassa ja sinne myös jäävät saavuttamatta koskaan miehen itseymmärrystä tai itsen tarinaa. Tilanne on syvästi traaginen, kun rysän päältä paljastuneet miehet joutuvat kohtaamaan vaimonsa tai kumppaninsa katkerat syytökset, pettymyksen ja vihan tunteet: ”Miksi et ole kertonut minulle mitään? Senkin petturi! Kuka sinä oikein olet?”
Yleisesti oletamme uskollisuuden tarkoittavan sitä, että meille erityinen ihminen ei pettäisi luottamustamme, että hän pyrkisi olemaan rehellinen ja lojaali teoissaan ja elämänarvoissaan. Kuitenkin pettämisellä tarkoitamme lähinnä vieraissa käyntiä. Miksi emme moralisoi sitä pettämisenä, jos kumppani ei ole henkisesti tai älyllisesti läsnä
ja meille totta, lojaali?
Elokuvassani Petri saa luvan kumppaniltaan Anulta, jolle ”yksi kund riittää kerrallaan”, tavata myös miehiä. Petri tapaa elokuvassa ”kohtalotovereitaan”, joilla osalla on partnerinsa antama lupa, ja osalla ei ole, eivätkä he koe pettävänsä elämänkumppaniaan, naistaan.
Pohjoisessa intohimossa Anu kouluttautuu suntioksi. Ja pääpari käy vihillekin rehellisyyden lupaukseen luottaen. Oli liikuttava hetki, kuinka Kuopion erikoisesityksessä, johon oli kutsuttuna päähenkilöiden läheisiä ja työkavereitakin, kirkkoherra kiitti rohkeasta ja vaikuttavasta elokuvasta ja sanoi koko seurakunnan työyhteisön seisovan Anun ja Petrin takana. Näillä näkymillä Pohjoinen intohimo saattaa olla mukana heinäkuun alun Pride-tapahtumassa Kajaanissa.
Uskon, että jokaisella
ihmisellä on
toive olla
rakastettu ja
hyväksytty.
