Kesä on pikkuhiljaa laskeutumassa kohti syksyä. Seurakunnan viikkotoiminta palaa pian normaaliin aikatauluunsa, ja monet harrastuspiirit ja kerhot avaavat ovensa myös uusille tulijoille. Uusien asioiden kokeminen ja opetteleminen on usein jännittävää, ja aina kun jotain uutta kokeilee, tuntuu helposti siltä, että tällä kertaa on mukana loppuun asti.
Mikko Haltsonen, seurakuntapastori
Kuvaaja: Kaisa Rönkä
Monelle meistä käy kuitenkin toisin. Syksyn syventyessä illat pimenevät, sohva houkuttelee, ja se into, joka nyt tuntuu itsestään selvältä, onkin jo hiipunut pieneksi liekiksi. Sama voi tapahtua uskossakin. On hetkiä, jolloin löydämme uskosta jotain uutta ja innostumme siitä. Mutta mitä tapahtuu, jos into uskonelämässä hiipuu, kuten monessa muussakin asiassa?
Heprealaiskirjeen kirjoittaja rohkaisee seurakuntaa: ”Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään” (Hepr. 12:1–2). Tärkeä sana tässä on sinnikkäästi. Uskossa, kuten elämässäkin, otetaan askel kerrallaan kohti määränpäätä. Myös silloin, kun eteen tulee hidasteita eikä innostus ole korkeimmillaan.
Harrastuksissa määränpää on usein tavoite, jota kohti kuljetaan. Esimerkiksi kieltä opeteltaessa se on uuden kielen sujuva puhuminen. Heprealaiskirjeessä uskon määränpääksi piirtyy Kristus. Ja juuri se erottaa uskon muusta tekemisestä: sen kohde
tekee uskosta kantavaa, toivoa antavaa, jopa pelastavaa. Siksi uskon tiellä saa jatkaa myös väsyneenä, hapuillen ja välillä innostustaan etsien. Usko ei tule valmiiksi vasta joskus aikanaan. Se on jo nyt sitä. Koska sen mittana ei ole innostuksemme vaan hän, johon uskomme.
